Lähiön Styks

Valkokaiteinen, mutkitteleva silta: tumma kirkkaus mustuudessa.
Vain synkän kauneuden tähden minä pysäytän pyöräni.

Altani kulkeva virta ja portaileva putous
rikkovat geometristen pastellitalojen heijastukset lahdelmassa.

Meri ei jäädy putouksen lähellä -
valot ja talot tanssivat levottomasti, kohina.

Punaiset poijut eivät kuitenkaan
hypi, pompi; ylös, alas.
Kivettyneessä pinnassa ei ole aaltoja.

Pääni päällä pimeä, lasken katsetta:
tummansinistä
- taivaanrannassa vetäytyvä keltainen -
vaan sinessä sirppinä Venus, näin kirkkaimmin hohtava,
tosin jo vanha.

Rannassa valojen ohikiitävä ketju,
autojen jono, kuin tähdenlennot,
mutta uskolliset kuin nauttisen navigoinnin kellot.

Vasemmalla seisoo hievahtamatta talorykelmä, oikealla nukkuu vehreä puisto.
Tummenevaa taivasta vasten lehtensä talveksi varistanut, odottavainen puu,
vastakohtien välissä, rajapaatena.

Lahti: ahdistuneen vuodenajan oranssi hohtaa pakkasen kiilloittamassa rantakaislassa.
Lahti: suhahtavat meteorit peittävät alleen iltatähden vakaan hehkun.
Lahti: musta ja synkkä.

Kaikki on viehättävää!
Suloista kuin viimeisen naurun helähtävä kaiku.
Tartun rintaani: tahdon pois tästä syvyydestä,
joka ei kutsu,
ei torju
- huudahdan!

Olen nähnyt kuoleman.


En toivo: ja kuinka minä enää uskaltaisin pelätä?

Yritän koota elämääni:
olen kuitenkin vain yksi muurahainen,
joita mahtipontisiin kekotalkoisiin tarvittaisiin tuhansia.

Toisinaan tahtoisin vain haihtua syyslehtien pyörteeseen...

Sininen huvila,
sokerimunkki ja kaakao
     kiitos!


Vuorenhuipulta näkee tuhat valkoista pilveä
- optimistijollien regatta Töölönlahdella

Aikuinen huutelee kilpailun käänteitä,
vaikka on lähes tyyntä
karjunta kaikuu tyhjyyttään, lapset eivät kuuntele

Mutta voittaja on aina voittaja!
- eikö niin, Eetu?
"Öö, joo, kai..."


Viikon päästä oranssi lehti putoaa yksin puusta
taustanaan pilvetön lahti

Tosin Oopperatalo loistaa korkeaa sivistystään
eikä etelärannan heiniä pian enää ole:

KAAVOITTAKAA

Ammuin jousella kolme kertaa,
ja päihdyin ilosta

Neljäs nuoli osui häränsilmään:
heti vakavoiduin


Ammuin jousella kolmesataa kertaa,
ja täytyin surusta

Neljässadaskaan osuma ei oikein miellyttänyt minua:
vaivuin mietteisiini


Ammuin vielä kolmetuhatta kertaa,
     en päihtynyt,
en surrut,

ja viritin kaaren neljännentuhannen kerran.

Katson ylös:
     mikä sininen,
          mikä valkoinen!

Nauran koko sydämestäni
kuullessani lasten hassutuksia

Hypistelen oikein mielelläni ruohoa,
nenäni taas nauttii omenapuun kukista

Tämän lisäksi eräs ystäväni sai minut ihastumaan belgialaisiin oluisiin


Luulenpa,
että minut luotiin

               näkemään
               kuulemaan
               koskemaan
               haistamaan
               maistamaan

kaiken syvän uneliasta kauneutta


Mutta itse en ole suvitaivas, kukka
- enkä kai enää lapsikaan -
ja runoni ovat rujoja.